Viikko 9: Ryyppäjäisiä ja rentoa mutukarppausta

Olen viime viikon maanantaista lähtien pitänyt ruokapäiväkirjaa omalla koneellani. En viitsi kopioida koko roskaa tänne, joten koetan kyhäillä tiivistelmäntynkää siitä, mitä sitä oikein on tullut syötyä ja mitä olen oppinut viime viikon mutusteluista.


Viime viikko (viikko 9) jatkui samaan malliin kuin edellisviikkokin (viikko 8), eli rennolla mutukarppauksella: reipasta rasvan kanssa läträämistä sekä satunnaista perunan tai nuudelin syöntiä, ei hiilareiden laskemista eikä safkojen punnitsemista. Jos söin aterialla perunaa, sitä meni yleensä kerralla yksi pieni tai puolikas iso, runsaan kastikkeen ja reilun voinokareen kera. Tämä riitti mainiosti tyydyttämään perunantarpeeni, enkä olisi perunaa sen enempää kaivannutkaan. Itse asiassa en ole ikinä halunnut perunaa tai mitään muutakaan hiilarilisäkettä mitenkään erityisen paljon; lapsenakin lastasin aina lautaselle kastiketta ylenmäärin ja hiilarilisäkettä niin vähän, että isäni jaksoi aina valittaa minulle asiasta.

Kyllä, syön siis vieläkin perunaa. Pieninä määrinä se on mitä mainiointa sapuskaa. Se on kaikessa mauttomuudessaan mitä erinomaisin kastikkeen kuljetusalusta, keitettynä se on herkullista Herbamaren ja hervottoman voinokareen kera, voissa sipulin kanssa paistettuna se on mitä mainioin pyttipannun ainesosa. Nuudeli puolestaan on erinomaista wokin seassa tai kermakastikkeeseen hukutettuna. Pieninä määrinä runsaan rasvan ja proteiinin kera nämä hiilarit eivät aiheuta minulle minkäänlaisia pahoja verensokeripiikkejä.

Perunan ja nuudelin syömisestä huolimatta ketoosia alkoi pukata 24. päivä, siis tiistai-iltana. Keskiviikkoaamuna ketoosi jylläsikin jo oikein kunnolla, ainakin oireista päätellen: päätä särki, suussa oli paha metallinen maku, ja ruokahalu - samoin kuin kaikenlaiset napostelu-mieliteot - olivat tiessään. Kyseessä oli ihan puhdas vahinkoketoosi, mutta eipä se mitään haitannutkaan. Ihmetytti vain, olivatko perunoista ja nuudeleista huolimatta hiilarit jääneet niin alas, että ketoosi iski. Asiaa saattoi kylläkin edesauttaa reipas rasvan käyttö.


Torstaina ketoosi olikin sitten jo tiessään, kiitos opiskelijabileissä nautittujen siiderituopillisten. Itse asiassa ryyppäjäisiä oli - HUI! - torstaina, perjantaina ja lauantaina. Lipitin kyseisinä päivinä lähinnä kuivaa siideriä, koska se maistuu hyvältä ja on minulle sen verran mietoa, että jos juon vain sitä, en onnistu saamaan itseäni mihinkään kauheaan kääliökuosiin.

Ryyppäjäispäivinä söin pääasiassa samoin kuin alkuviikostakin. Tosin yleensä ryypätessä varmistan, että hiilareita tulee hiukan normaalia enemmän, koska nollahiilareilla ryypiskely ei ole mitenkään terveellistä. Kuivassa siiderissä oli sen verran hiilareita, että ryyppäjäisten aiheuttama hiilarintarve tuli katettua.


Sunnuntaina oli taas paluu alkuviikon ateriarytmiin, ja samalla linjalla mennään vieläkin. Nyt odotan mielenkiinnolla, näkyvätkö ryyppäjäiset meikäläisen elopainossa. Eivät kyllä toistaiseksi näy; puntari näyttää sitä samaa 48 tai 48,5 kiloa kuin ennen ryypiskelyjäkin. Yleisesti ottaen olo oli koko viikon varsin mainio, napostelunhimoja ei ollut, alkoholiakaan ei tehnyt mieli (ihan vain sosiaalisesti ryypiskelin), mieliala oli melko hilpeä ja olo kevyt. Pariin otteeseen iski ruokailun jälkeen semmoinen öklöttävä olo, ilmeisesti syynä liiankin rasvainen ateria, ja parina päivänä pukkasi niin kamalan hajuisia pieruja, että meinasin itsekin tukehtua niihin (tiedän, tämän kaikki halusivat kuulla ;). Veikkaan, että ne johtuivat joko liian alhaisista hiilareista tai varrasleivän syömisestä.


Viime viikosta opittua:

• Rasvaa ja proteiinia pitää olla reippaasti, että nälkä lähtee!
• Mitä enemmän läträän rasvalla, etenkin elänrasvalla, sitä hoikempi ja kevyempi on olo.
• Alkoholi on minulle ongelma (jos juon liikaa liian nopeasti, en pysty lopettamaan), mutta jos pysyttelen kuivassa siiderissä, tolkku säilyy ja jopa minulle tulee jossakin vaiheessa iltaa stoppi: ei enää!
• Ruokailuvälini asettuvat luonnostaan 5-6 tuntiin, jos syön itseni kylläiseksi rasvalla ja prodella.